... on minun mielestäni ainakin ihan oikeutettu, koska mulla on ollut nyt vähän kaikkea enkä ole jaksanut ajatella tarinaa tai sen juonta mitenkään aktiivisesti. Virallinen osa yksi kyllä putkahtaa vielä tuutista joku päivä, mutta en vielä tiedä, milloin. Minulle aloitettiin vastikään masennuslääkitys, mulla on harva se päivä ravitsemusterapeuttien, sairaanhoitajien ja muiden tapaamisia, joten lienee ihan ymmärrettävää, että en ehdi ajattelemaan kaikkea tällaista kun vielä koulukiireitäkin löytyy. Muistakee että kärsivällisyys palkitaan :)

kuuntele lukiessasi

Katsoin miestä syvälle silmiin, annoin itseni vajota niihin ja rakastua silmittömästi Bradford Brooksiin, tunnettuun naistennaurattajaan ja, ah, niin ihanaan hurmuriin. Sydämeni ja terve järkeni soittivat varoituskellojaan kuin Notre Damen kyttyräselkä omiaan, mutta en osannut kuunnella. Rakkaus ja onni olivat tehneet minut kuuroksi omalle itselleni ja ainoa vaihtoehto oli antautua riskin vietäväksi. Monet yhdessä vietetyt illat, yöt ja aamut johtivat johonkin suurenmoiseen, kaikki ylitti villeimmät unelmani ja onnemme syveni.

Minä olen Jillian Ford Brooks, ja ymmärtääksesi minua, sinun on kuultava kuinka uusi elämäni alkoi ja kuinka edellinen päättyi.

Ostimme ensimmäisen yhteisen kotimme perinnöllä, jonka Brad oli saanut pian tapaamisemme jälkeen. Hänen äitinsä oli sairastellut jo vuosikymmeniä, eikä se ilmeisesti ollut suurikaan yllätys, että elämä päättyi nyt. Yllättävää oli pikemminkin se, ettei niin käynyt aiemmin. Talo oli oikea unelma, kolme makuuhuonetta, kaksi ja puoli kylpyhuonetta, keittiö, olohuone, kodinhoitohuone... siinä oli kaikkea! Elimme amerikkalaista unelmaa, eikä meiltä puuttuneet muut kuin jaloissa vipeltävät lapset ja koira, jota koko naapurusto oppisi vihaamaan, ja jonka nimi olisi jotain niinkin kliseistä kuin Rekku tai Musti. Lapset olisivat kaksoset, identtiset, mitä luultavimmin. Punaiset hiukset. Pisamia. Kotona kudotut koltut ja korkkiruuvikiharat kuin vanhalla posliininukella. Sen kaiken minä halusin, ja olin varma, että vielä jonain päivänä saisin sen.

Kuinka väärässä olinkaan.

Jokainen päivämme oli kuin imelästä rakkausromaanista; milloin emme rakastelleet, makoilimme ulkona auringonpaisteessa maalaten taivaanrantaa ja puhuen tulevasta, yhä vain kasvavasta onnestamme ja avioliitosta. Olimme aikeissa mennä naimisiin, vaikka Brad ei ollut ehtinyt virallisesti kosia. Jotenkin se vain oli selvää, ettemme me voisi elää ilman sormuksia sormissamme. Kiirehtiä emme kuitenkaan halunneet, koska aikaa meilllä olisi riittämiin. Olimme nuoria, rakastuneita ja hyvissä varoissa, luulimme ettei mikään voisi mennä pieleen.

Olin kuitenkin oppimassa, ettei ole olemassa mitään, mikä miellyttäisi kaikkia. Toisen onni on tuottaa aina toiselle päänvaivaa. Aina. Meidän tapauksemme ei tehnyt säännön vahvistavaa poikkeusta, sillä minä en ollut ainoa, joka havitteli Bradford Brooksia. Suojaukseni oli alhaalla, enkä huomannut mitään ennen kuin oli liian myöhäistä... Luulin onnistuneeni kesyttämään sen Bradford Brooksin, jonka yhden illan pokiin ei riittänyt sormet sen paremmin kuin varpaatkaan. Hän näytteli osansa hyvin. Bradille vertoja vetävä miestennielijä Janette Oleson oli minun huomaamattani tykästynyt minun mieheeni, eikä aikonut jättää juttua sikseen.

Kului joitakin kuukausia, ja me menimme kuin menimmekin naimisiin. Juhlat olivat pienet, vain lähimmät ystävät ja sukulaiset oli kutsuttu. Yliromanttinen liittomme oli jotain niin ihanaa, että päätimme juhlistaa ensimmäistä viikkopäiväämme kaupungin hienoimmassa ravintolassa, ja tietenkin minä laittauduin asiaankuuluvasti. Mekkoni oli mauton paljettipainajainen, mutten tohtinut jättää sitä kaapin pohjalle makoilemaan toimetta enää yhtään pidemmäksi aikaa, joten päätin laittaa ylleni sen. Olin suorastaan yllättynyt, että se edes mahtui päälleni enää!

Minulla kesti lähes puolitoista tuntia laittautua valmiiksi illalliselle, mutta sillä ei ollut merkitystä, sillä olin kuitenkin etuajassa. Emme olleet menossa ravintolaan yhdessä, vaan minun oli määrä mennä edeltä, koska Brad oli ilmeisesti suunnitellut jonkin mojovan yllätyksen. Lähdin siis matkaan taksilla, jonka Brad oli etukäteen tilannut.

Olin paikalla ensin, kuten oli tarkoituskin, ja istuin pöytään odottamaan. Pöydälle oli sytytetty pari kynttilöitä valaisemaan kauniita punaisia ruusuja, jotka oli aseteltu maljakkoon. Huoneessa tuoksuikin aivan kukilta, ihana tuoksu!

Lopulta myös Brad ilmaantui paikalle, vaan ei yksin, eikä liioin juhla-asuun sonnustautuneena.

Hän kantoi kainalossaan Janettea, joka ei varmasti ollut mukana lainkaan ystävällisessä mielessä. Näin heidän kujertelunsa esteettä, siksi pöytämme kai oli niin lähellä ovea. Kyyneleet nousivat tahtomattani esiin, enkä voinut muuta kuin kääntää katseeni. Sydämeni lävisti tuhat tikaria, kaikki teroitusta vailla ja ruosteessa. Tuska oli sanoinkuvaamaton.

Ilmeisesti sekään ei ollut tarpeeksi, sillä Janette ei ylpeyttään voinut jättää juttua puolitiehen. Hän käytännössä kävi päälleni, sylki naamalleni kaikki tietämänsä loukkaukset ja tuijotti minua verisesti. Tilanne oli täysin absurdi, minun se olisi pitänyt raivostua eikä hänen, voittajan. Hän oli saanut Bradin, jolla ei ilmeisesti ollut mitään sitä vastaan. En tiennyt mitä tehdä.

Joten minä juoksin. Molemmat korkoni kääntyivät kahtia ja mekkoni tärvääntyi, mutta en välittänyt enää. Juoksin ainoaan paikkaan, jossa luulin saavani kaiken käännettyä takaisin, muutettua aikaa minulle suotuisaksi ja peruttua kaiken sen pahan. Etsin keinoa, jolla saada Brad rakastumaan minuun alusta asti entistä palavammin, unohtamaan toiset naiset ja Janeten jättämään meidät rauhaan.

Lienee sanomattakin selvää, etten onnistunut.